Juri Ševtšuk- ikuinen kapinallinen

Juri Ševtšuk kuuluu venäläisen rockmusiikin kaanonin huipulle paitsi lahjakkaana muusikkona myös suorapuheisena ja rohkeana vaikuttajana. Hän on johtanut ikonista DDT-yhtyettä jo yli neljänvuosikymmenen ajan ja kerännyt siinä sivussa joukon vihollisia, mutta tuhatkertaisesti enemmän ihailijoita.

Ševtšuk syntyi vuonna 1957 Magadanissa, Venäjän kaukoidässä. Hänen isänsä oli ukrainalainen, äiti tataari. 1970-luvun alussa perhe päätyi Baškiriassa sijaitsevaan Ufaan, jossa myös DDT muotoutui 1980-luvun alussa. Vuonna 1982 yhtye voitti aloitteleville yhtyeille tarkoitetun laulukilpailun kappaleella Ne streljai (Älä ammu), mikä avasi bändille mahdollisuuden yhteistyöhön maan ainoan levy-yhtiön, Melodijan, kanssa. Tämä olisi kuitenkin tuonut mukanaan koko joukon ehtoja, minkä vuoksi DDT päätyi jatkamaan toimintaansa epävirallisena yhtyeenä. Kasarin alkupuolella yhtye julkaisi epävirallisia albumeja, joiden tyyli vaihteli blues- ja countryvaikutteisesta rockista raskaampaan hard rockiin. Suosio kasvoi julkaisu julkaisulta, etenkin sen jälkeen kun yhtye vuonna 1985 siirtyi Leningradiin. Perestroikan myötä yhtye saattoi astua undergroundista mainstreamiin, minkä jälkeen suosio räjähti käsiin. Ensimmäinen virallinen julkaisu Ja polutsil ety rol (Sain tämän osan) myi miljoonia avaten yhtyeelle tien paitsi Neuvostoliiton laajaan kiertämiseen, myös ulkomaille: ensin Unkariin, sittemmin vuonna myös muun muassa Japaniin ja Yhdysvaltoihin.

Lännen kultamaiden tarjoamat mahdollisuudet olivat Ševtšukille jossain määrin pettymys, mutta DDT:n suosio haki 1990-luvulla vertaistaan. Voidaankin hyvin sanoa yhtyeen olleen 1990-luvulla venäläisen rockin kuningas. Levyt myivät, kappaleet soivat kaikkialla ja yleisöä piisasi. Huippu koettiin vuonna 1993, jolloin yhtye esiintyi Pietarin palatsinaukiolla peräti 120 000 hurraavaan katsojan edessä.

Ei ysäri kuitenkaan ollut pelkkää riemumarssia, sillä Neuvostoliiton romahtamisen myötä kapitalismin käärme oli luikerrellut kulttuurielämän puhtoiseen paratiisiin. Erityisesti venäläisen popin, tai popsan, suuri kaupallinen menestys oli ja on Ševtšukille punainen vaate. Hän on vuosikymmenten ajan sitkeästi jaksanut paasata popin turmiollisuutta vastaan. Vanhemman rokkarin sitkeä ristiretki muovista, kaupallista ja kaikin puolin iljettävää popia vastaan on mielestäni hieman huvittavaa ja jotenkin väsyneen setämäistä.

Ševtšukin puolustukseksi on sanottava, ettei hän kuitenkaan monien muiden vastaavalla asialla olevien dinosaurusten tapaan missään nimessä ole jämähtänyt paikoilleen. Päinvastoin, hänen kykynsä uudistua ja pysyä relevanttina vuodesta toiseen samalla kun musiikillinen lopputuote on yhä selkeästi sevtšukmaista on hänen ehdottomia vahvuuksiaan. DDT:n laaja diskografia pitää sisällään ilahduttavan monipuolista tavaraa. Perinteinen rock toimii kehyksenä, jonka sisällä on aidosti uskallettu uudistua ja kokeilla erilaisia lähestymistapoja. Kappaleiden joukosta löytyykin raskasta rockia, bluesia, elektronisia elementtejä, akustisuutta ja vaikka mitä. Paitsi tietysti poppia. Oman mausteensa musiikkiin tuo sekin, että DDT:n kappaleilla kuullaan silloin tällöin esimerkiksi viulua ja erinäisiä puhallinsoittimia. Tämä on mielenkiintoinen piirre perinteisessä venäläisessä rockissa. Veikkaisin tämän johtuvan siitä, että neuvostoaikoina aloittaneiden yhtyeiden oli melko haastavaa päästä käsiksi perinteisiin rockinstrumentteihin, kun taas vaikkapa viulun kaltaisia ns. klassisia soittimia oli helpompi saada haltuunsa.

DDT:n uudistumiseen lienee vaikuttanut keulahahmon oman luovuuden lisäksi myös jatkuvasti muuttuva kokoonpano. Ševtšuk on pysynyt samalla kun soittajat ympärillä ovat vaihtuneet. Sivumennen sanoen tämä, bändin tiivistyminen juuri yhteen mieheen (sillä miehiä he näissä vanhemmissa yhtyeissä liki poikkeuksetta ovat), tuntuu olevan venäläiselle rockille tyypillistä. Lännessä bändit henkilöityvät usein laulaja ja kitaristi pareihin – Lennon/McCartney, Jagger/Richards, Tyler/Perry, Axl/Slash, Monroe/McCoy. Venäjällä sen sijaan Akvarium henkilöityy Grebenshikoviin, Kino Tsoihin, DDT Ševtšukiin. Lännestä puheen ollen, Ševtšukia on usein verrattu Springsteeniin ja Dylaniin, mutta suurimmat vaikutteet lienevät peräisin venäläisestä bardiperinteestä. Etenkin Vysotkskia hän muistuttaa suuresti, paitsi sanoitusten humaanisuudella ja samaistuttavuudella, myös jokseenkin brutaalilla lauluäänellään. Molempien musiikissa kaikuu voimakas yhteiskuntakritiikki, joka ei kuitenkaan ole ryppyotsaista paatosta, vaan mukana on usein myös huumoria. Jotain samaa on heidän persoonissaankin, jotka ovat ainakin ulospäin hyvällä tavalla kansanomaisia, vailla tyhjänpäisiä tähden elkeitä.

Ševtšukin musiikissa ei tietenkään ole kyse pelkästään yhteiskunnallisista asioista, vaan hän laulaa usein arkisesta elämästä, kotimaastaan ja ennen kaikkea rakkaudesta, kuten kaikki lauluntekijät aina kaikkialla maailmassa nyt ja ikuisesti. Vaikka hän on sanoittajana astetta helpommin tulkittavissa kuin kryptinen Grebenshikov, ovat sanoitukset mielestäni paljon vaikkapa Kinon tavanomaista rocktekstiä vaikeammin tulkittavissa. Tämä johtuu ennen kaikkea hänen tavastaan viitata runsain mitoin venäläiseen historiaan, kulttuuriin ja kirjallisuuteen tavoilla, jotka eivät ehkä kaltaiselleni ei-natiiville täysin aukea.

Venäjän nykytilanteen vuoksi ei voi liikaa korostaa niitä yksilöitä, jotka väkivallan ja vankeuden uhallakin uskaltavat protestoida Putinia vastaan. Kulttuuriväen puolella Venäjän hyökkäys Ukrainaan vaikuttaa olleen herättävä tekijä lukuisille aiemmin hiljaa pysyneille henkilöille, ja monet protestoivat nyt ensimmäistä kertaa. Ševtšukin kohdalla toiminta on kuitenkin ollut paljon pitkäjänteisempää. Ensimmäiset ongelmat viranomaisten kanssa syntyivät jo 80-luvulla, sillä KGB:n asiamiehet eivät osoittaneet kovin suurta arvostusta DDT:n rockilmaisua kohtaan. Kovistelut eivät kuitenkaan häneen tehonneet, vaan kapinointi on jatkunut läpi vuosien ja vuosikymmenten.

1990-luvulla Ševtšuk profiloitui rauhanpuolustajana. Tšetšenia ensimmäisen sodan aikana hän matkusti paikan päälle esiintymään niin venäläisille kuin tšetšeneillekin. Mikään perinteinen keikkamatka tämä ei ollut, vaan hän matkasi alueella sotilaiden kanssa joutuen itsekin hengenvaaraan tulituksen keskellä. Vuonna 1999 hän puolestaan suuntasi Jugoslaviaan vastustamaan USA:n sotilasoperaatiota ja otti kantaa kulttuuriperinnön säilyttämisen puolesta. Tällä vuosituhannella hän on toistuvasti kritisoinut virkavallan väärinkäytöksiä. Ikimuistoisin tapaus sattui vuonna 2010, jolloin laulaja haastoi silloin pääministerinä hallinneen Putinin kameroiden edessä kutsuvierastilaisuudessa. Ševtšuk esitti tärkeitä kysymyksiä muun muassa maan korruptoituneisuudesta ja sananvapaudesta. Kiusallisessa tilanteessa Putin yritti pelata aikaa tiedustelemalla tämän vastarinnankiiskeen nimeä, aivan kuin Venäjän hallitsija ei tietäisi ketä hänen pöydässään istuu! Sekä Putinin kysymyksestä että Ševtšukin vastaksesta ”Olen Jura Ševtšuk, muusikko”, tuli hetkeksi lukuisten meemien aihe. Nyt videota katsellessa tulee melkeinpä nostalginen olo. Venäjä ei vuonna 2010 ollut demokratia, eikä Putinissa ollut mitään kehumisen arvoista tuolloinkaan. Silti tämänkaltainen näytös ei tätä kirjoittaessa olisi mitenkään mahdollinen. Vuoden 2022 Putin ei varmasti lähtisi tilaisuuksiin, jossa häntä millään tavoin voitaisiin haastaa, etenkään kameroiden kuvatessa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on luonnollisesti koskettanut Ševtšukiakin, eikä hän ole pysynyt vaiti. Keväällä Ufassa hän muistutti yleisöä kuinka Ukrainassa tapetaan ihmisiä yhden miehen suuruudenhulluuden vuoksi ja kuinka ”isänmaa ei ole presidentin takapuoli, jota on koko ajan nuoltava ja suudeltava.” Kuten tiedetään, on Venäjällä voimassa hyvin ankara sananvapautta rajoittava lainsäädäntö, eikä tämäkään tempaus jäänyt ilman rangaistusta. Lopulta hän sai 50 000 ruplan sakot. Tämä ei varmasti saa häntä hiljentymään, tuskinpa niin tekisi edes vankeusrangaistus.