Sergei Kurjohin (1954–1996) lukeutuu venäläisen popkulttuurin mieleenpainuvimpiin hahmoihin. Hän oli ennen kaikkea loistelias pianisti, joka pystyi soittamaan mitä vain klassisesta jazziin ja avantgardesta rockiin. Lisäksi hän oli ainakin säveltäjä, näyttelijä, tuottaja, kustantaja, mediapersoona, ilveilijä, humoristi sekä visionääri, jonka alati utelias mieli löysi mielenkiinnon kohteita esoteerisista uskonnoista varpusten suojeluun.
Kurjohinin musiikilliselle uralle mahtui niin paljon erinäisiä projekteja, etten niistä jokaista ala tässä yhteydessä laiskuuttani käymään läpi. Soolouralta on mainittava lännessä vuonna 1981 julkaistu albumi The Ways of Freedom, joka osoittaa Kurjohinin huikean virtuositeetin ja nopeuden pianistina. Lähimpinä omia musiikillisia mieltymyksiäni on hänen toimintansa Akvariumissa, jonka kolmella klassikon statuksen saavuttaneella albumilla hän soitti 80-luvun alkupuolella.
Kurjohinin suuri taiteellinen visio oli luoda kattava poikkitaiteellinen show, jossa eri musiikkityylit voisivat vapaasti sekoittua yhden esityksen puitteissa. Tavoitettaan hän lähti ajamaan vuonna 1985 perustetun Populjarnaja mehanika-nimisen Big Bandin kautta. Ryhmässä, jonka kokoonpano vaihtui jatkuvasti, soitti niin Leningradin rokkareita kuin myös jazzin, klassisen ja kansanmusiikin ammattilaisia. Moninaisista genreistä koottiin enemmän tai vähemmän hyvin yhteen sulautuvia potpureja, joita maustettiin hyvin poikkeuksellisella lavaesiintymisellä. Varsin usein lavalla nähtiin eläimiä, jolloin hetkensä viihteen alttarilla saivat esimerkiksi kana, apina, käärme ja vuohi. Joskus musiikki keskeytyi muotishow’hun ja kertaalleen puna-armeijan soittokunta marssi lavalle peräti kolmensadan esiintyjän voimin. Kuten arvata saattaa, esitykset olivat pääsääntöisesti kaoottisen sekavia ja usein myös koomisia.
Komiikka näyttelikin suurta roolia Kurjohinin uralla. Hän hyödynsi ennen kaikkea stjobia, joka on Venäjällä tyypillinen huumorin muoto. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että näennäisen tosissaan ja täyttä vakavuutta tavoitellen tehdään tai sanotaan koomisia asioita. Esimerkiksi vuonna 1987 Kurjohin sai leningradilaisessa lehdessä julki tekstin, jossa hän hyökkäsi rockin turmiollisuutta vastaan täydellä innolla kuin paraskin länsimaiden rappion tuomitsija. Samankaltainen, tosin paljon ikimuistoisempi tapaus sattui vuonna 1991 hänen esiintyessään historioitsijana tv-ohjelmassa Viides pyörä. Tuolloin Venäjällä elettiin poikkeuksellista aikaa (onko maassa muunlaisia aikoja olemassakaan?) siinäkin mielessä, että historiaa uudelleenarvioitiin varsin kriittisellä otteella. Aiemmin kaiken kritiikin yläpuolella liihottaneet kommunismin sankarit, etunenässä Lenin itse, olivat nyt julkisen keskustelun ja historiantutkijoiden tarkastelun kohteena.
Lähetyksessä Kurjohin väitti olleensa hiljattain Meksikossa analysoimassa hallusinaatiogeenien roolia sosialistisissa vallankumouksissa. Vakuuttavasti hän siteerasi laajaa lähdeaineistoa, joka kiistatta osoitti Leninin ja muiden vallankumouksen kärkinimien olleen venäläisten villisienten suurkuluttajia. Kyseisillä sienillä, hän argumentoi, oli tietoisuuteen yhtä suuri vaikutus kuin meksikolaisella hallusinaatiogeenisellä kaktusella (Lophophora Williams). Mikäli ihminen herkuttelee kyseisillä luonnontuotteilla säännöllisesti, syrjäyttää sieni lopulta nauttijansa oman persoonallisuuden. Toisin sanoen, voitiin todeta sienien saaneen lopulta ylivallan V.I Leninistä, jolloin vallankumousjohtaja oli de facto itsekin sieni. Suuri osa yleisöstä otti jutun todesta, eikä ihmekään, sillä ajat olivat ristiriitaiset. Toisaalta moni katsoja oli vuosien saatossa tottunut kuivahkon neuvosto-tv:n tarjontaan, eikä osannut odottaa Kurjohinin kaltaista pilailijaa. Toisaalta taas glasnostin ajan Neuvostoliitossa kaikenkarvaisia erikoisia teorioita maan menneisyydestä putkahteli esiin kuin sieniä sateella, joten ota siinä sitten selvää mikä on totta ja mikä ei.
Kurjohinin viimeisin tempaus oli luonteeltaan paljon kyseenalaisempi, eikä sen humoristisesta luonteesta voi olla varma. Vuonna 1995 hän tutustui Eduard Limonoviin ja Alexandr Duginiin, samaan Duginiin, jonka uskotaan olevan ainakin jossain määrin vaikuttava tekijä Putinin ”ajattelun” taustalla. Limonov ja Dugin toimivat radikaalin kansallisbolsevistisen puolueen taustalla. Kurjohin liittyi puolueeseen ja toimi aktiivisesti sen ajatusten propagoimiseksi ajaen muun muassa Duginia duuman jäseneksi. Kurjohinin poliittinen toiminta höyrypäisessä ääriliikkeessä erkaannutti hänet monista vanhoista ystävistä.
Kurjohin teki tiettäväksi, että hän oli pettynyt perestroikaan, glasnostiin ja Neuvostoliittoa seuranneeseen Venäjään. Neuvostoliitto, kaikessa byrokraattisuudessaan, harmaudessaan, sorrossaan ja rajoittavuudessaan oli tarjonnut todellisen vastinparin Kurjohinin kaltaisille provokatiivisille taiteilijoille – heidän taiteellinen identiteettinsä rakentui tylsän neuvostoelämän ulkopuoliselle, ympyröivästä maailmasta tyystin poikkeavalle radikaalille olemisen tavalle. Kun Neuvostoliitto oli poissa, oli poissa myös ympäristö, jossa he olivat tunteneet olonsa kotoisaksi. 1990-luvun Venäjä, joka hetken yritti olla moniääninen ja demokraattinen, ei pystynyt tarjoamaan Neuvostoliiton kaltaista selkeää taustaa, jota vasten eilisen undergroundtähdet olisivat voineet rakentaa itseymmärryksensä. Tässä ilmapiirissä Kansallisbolsevismi veti puoleensa yllättävän paljon kulttuuriväkeä, Kurjohinin lisäksi myös esimerkiksi punklegenda Jegor Letovin. Oliko Kurjohinin syy puolueessa vakavalla naamalla esitetyn performanssi jatkaminen ja provokaation voimalla yhteiskunnan ravistelu? Vai oliko kyseessä sittenkin henkilökohtaisen merkityksen etsiminen ja poliittinen radikalisoituminen? Lopullista vastausta kysymykseen emme enää saa, sillä Kurjohin menehtyi sydänsairauteen kesällä 1996.
Lue lisää:
Boyer, Dominic & Yurchak, Alexei (2010). American stiob: Or, what late-socialist aesthetics of parody reveal about contemporary political culture in the west. Cultural Anthropology 25: 2 179–221.
Koivukoski, Joonas. Lenin oli sieni – stiob Neuvostoliitossa
ja lännessä. Media & viestintä 38 (2015): 4.
Nikkilä, Anton. Mekaanisen sian kuviteltu nylkeminen. Idäntutkimus 1/2010.
Yoffe, Mark (2013). The Stiob of ages: Carnivalesque traditions in Soviet rock and related counterculture. Russian Literature 74: 1–2, 207–225.
Venäjä on pop! 