Tällaisina aikoina venäläisestä populaarikulttuurista kirjoittaminen tuntuu toisarvoiselta, mitä se sotaan verrattuna onkin. Venäläisillä kulttuurivaikuttajilla on silti nykyisessäkin tilanteessa arvoa, onhan heillä jäljellä edes hieman näkyvyyttä ja täten mahdollisuus vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. He voivat olla mukana osoittamassa ettei Venäjä ole yhtä kuin Putin, vaikka harhainen tyranni niin haluaisikin.
Länsimaissa janotaan osoituksia venäläisten sodan vastaisuudesta, merkkiä siitä, että Putinin asema horjuu ja paluu edes jonkinasteiseen normaaliin olisi mahdollista. Valitettavasti Putinin kannatus etenkin Moskovan ja Pietarin ulkopuolella on edelleen vahva. Kansan syvät rivit saavat yhä edelleen informaationsa pääasiassa valtion tiedotuskanavista ja etenkin vanhemmalle väestölle TV ja lehdet ovat ainoa käytettävissä oleva tiedotuskanava. Nuoremmistakaan monet eivät osaa englantia tai muitakaan kieliä, minkä lisäksi tiedon monipuolinen etsiminen vaatii vaivaa, jota harva on valmis näkemään. Venäläistä mediaa seuranneena voin todeta mielipidevaikuttamisen olevan hyvin vahvaa: venäläisen median kuva tilanteesta on aivan toisesta todellisuudesta.
Kulttuurivaikuttajilla on mielipidevaltaa, jonka vuoksi heidän kannanotoillaan on pieni, mutta tärkeä merkitys sodan vastustamisessa. Kun Venäjä aloitti Krimin miehityksen vuonna 2014, oli kulttuuriväen reaktio vaisu. Moni piti valloitusta jopa toivottuna, enemmistö oli vaiti. Täysimittainen hyökkäyssota on kuitenkin saanut aikaan voimakkaamman reaktion. Joskus Putinin myötäilystäkin syytetty Boris Grebenshikov on nimittänyt sotaa häpeälliseksi, Oxxxymiron puolestaan on voimakkaasti kehottanut venäläisiä olemaan uskomatta Kremlin propagandaa ja peruuttanut esiintymisiään protestina sodalle. Putinin vanhat kriitikot Andrei Makarevitsh ja Yuri Shevchuk ovat niin ikään protestoineet sotaa vastaan, monien muiden lisäksi. Toki on oltava realistinen ja myönnettävä monien valinneen Alexandr Ovetshkinin tavoin vaikenemisen, toiset taas ovat Alla Pugatšovan tavoin paenneet vähin äänin ulkomaille.
Hiljaisuuden valitseminen ei ole yllättävää, sillä maata on nähdäkseni pitkään riivannut poliittinen apatia. Venäjä on koko historiansa ollut autoritääristen hallitsijoiden vallassa ja lyhyt (näennäisen) demokraattinen aika 1990-luvun alussa oli korruption, rikollisuuden ja talousvaikeuksien riivaama. Tavallisen kansan usko vaikutusmahdollisuuksiinsa on ollut pieni, ymmärrettävästikin. Kenties sota tuo muutoksen asiaan. Ainakin muutamat epäpoliittiset hahmot ovat saaneet sodan myötä kimmokkeen kritiikkiin. Esimerkiksi valtiollisella kanavalla harmitonta Jimmy Kimmel-henkistä Talk Show’ta juontanut Ivan Urgant kritisoi sotaa, minkä vuoksi ohjelmaa ei enää ole lähetetty ”aikatauluongelmien vuoksi”. Oli kannanotoilla konkreetista vaikutusta tai ei, ovat ne yhtä kaikki tärkeitä symbolisia eleitä. Venäjä on nopealla tahdilla siirtymässä autoritarismista totalitarismiin, kuten ”valeuutiset” kieltävä laki ja Putinin silkan fasistiset puhdistuspuheet osoittavat. Siksi sodan kritisointi vaatii suurta rohkeutta. Laulaja Igor Levtsenko on TASS:in mukaan pidätetty asevoimien arvostelusta, mutta isompia nimiä ei ilmeisesti vielä ole uskallettu suuremmin rangaista. Tilanteen kiristyessä sekin lienee vain ajan kysymys.
Kokonaan oma lukunsa on Putinin ulkomaiset hännystelijät. Putinin machoilu on vuosien ajan vedonnut länsimaissa muutamiin tunnettuihin hahmoihin. Oliver Stone – aikoinaan hieno ohjaaja, joka viime vuosina on keskittynyt lähinnä lukionihilistiseen yhteiskuntakritiikkiin – on kommentoinut sotaa vanhoin kunnon ”mutku USA”- argumentein. Putinin whataboutismi on siis hyvin sisäistetty. Tämä ei ole yllätys, ohjasihan Stone muutama vuosi sitten Putinista kiusallisen mielistelevän haastatteludokumentin. Steven Seagal taas on ottanut käyttöönsä perinteisen molemmat ääripäät-argumentin. Nämä Hollywoodin vähemmän ajatteluun orientoituneet yksilöt saisivat ottaa mallia rohkeista sodan vastustajista, ja osoittaa tukensa Putinin aggression uhriksi joutuneelle Ukrainan kansalle.
Venäjä on pop! 