Yle Areenassa on vielä parin kuukauden ajan katsottavissa Kirill Serebrennikovin mainio elokuva Leto (Kesä). Pääosin mustavalkoinen elokuva sijoittuu vuoden 1981 kesäiseen Leningradiin. Elokuvan juoni muodostuu kolmiodraamasta, jonka osapuolina ovat venäläisen rockin traagiset sankarit Viktor Tsoi (Teo Yoo) ja Mike Naumenko (Roman Bilyk), sekä jälkimmäisen vaimo Natasha Naumenko (Irina Starshenbaum).
Kino-yhtyeen laulajaa Viktor Tsoita on blogissa käsitelty aiemminkin. Hän on myös elokuvan mieshahmoista jäänyt selvästi Naumenkoa paremmin jälkipolvien mieliin, vaikka myös Naumenko oli venäläisen rockin ehdottomia merkkihenkilöitä. Hänet muistetaan ennen kaikkea rujon rehellisistä sanoituksistaan, jotka 80-luvun alun asenneilmastossa aiheuttivat kuulijassa joko ihastusta tai vihastusta, harmaata aluetta tuskin oli.
Naumekon vaimon Natalian muistelmiin perustuvassa elokuvassa Maik toimii nuoren Tsoin mentorina, siitäkin huolimatta että Tsoilla on vispilänkauppaa hänen vaimonsa kanssa. Kolmiodraama ei kuitenkaan lopulta ole elokuvassa mitenkään ratkaisevassa asemassa – oikeastaan koko juoni oli ainakin oman katselukokemukseni kannalta melko lailla merkityksetön. Leto tuskin valloittaa omaperäisellä draamankaarellaan tai yllättävillä käänteillään. Sen sijaan elokuva tarjoaa mielenkiintoisia välähdyksiä poikkeuksellisesta ajasta ja paikasta: 1980-luvun alun Leningradista, jossa neuvostobyrokratia ja rock-kulttuuri – virallinen ja epävirallinen – joutuivat luovimaan keskenään. Tulokset olivat paikoin varsin huvittavia, kuten kohtauksessa, jossa Tsoin lyriikoista joudutaan väkipakolla etsimään neuvostomyönteistä sanomaa. On myös koomista seurata kuinka KGB:n tarkkailussa olleella Leningradin rock-klubilla yleisö kuuntelemassa rockia liki ääneti ja hievahtamatta, kuin kirkon penkissä ikään.
Surrealistiset musiikkinumerot, jossa neuvostokansalaiset päätyvät esittämään yliampuvia tulkintoja Talking Headsin ja Iggy Popin klassikoista, ovat myös varsin viihdyttäviä. Välillä näiden absurdien kohtausten jälkeen Artimi Troistkin hahmo valistaa katsojaa siitä, ettei mitään tämmöistä koskaan tapahtunut. Mutta juuri se onkin pointti – länsimaisesta näkövinkkelistä Neuvostoliiton rockskene saattoi näyttää varovaiselta ja hillityltä, mutta mukana olleilla kyse oli jostain elämää suuremmasta.
Vaikka elokuva onkin hyvin lämminhenkinen ja nostalgialla kyllästetty katsaus venäläisen rockin historiaan, leimaa tunnelmaa kuitenkin melankolinen pohjavire, eikä syyttä. Naumenko löydettiin kuolleena kotoaan 36-vuotiaana elokuussa 1991. Teoriat hänen kuolinsyystään vaihtelevat, mutta kohtalokas kallonmurtama lienee syntyu mahdollisesti väkivaltaisen ryöstön yhteydessä. Tsoi puolestaan oli nukahtanut rattiin kohtalokkain seurauksin vuotta aikaisemmin vain 28-vuotiaana. Haikeaa tunnelma korostavat myös musiikkivalinnat. Kun alussa vietetään leppoisaa unenomaista kesää Naumenkon leppoisan Leto-kappaleen soidessa taustalla, on lopussa kesä kirjaimellisesti ohitse, kun Tsoin Kontsitsa Leto (Kesän on ohi) tärähtää soimaan.
Ps. Elokuvan syntyprosessi sai kotimaisen Omertan teon vaikuttamaan lasten leikiltä: ohjaaja Serebrennikov viimeisteli teoksen kotiarestissa. Mutta tästä lisää tuonnempana.
Venäjä on pop! 