Iltapäivälehtien otsikoiden klikkimäärien perusteella suomalainen rakastaa tuskin mitään niin paljon kuin Suomen mainitsemista ulkomailla. Montakohan kertaa Matt Damonin suomalaisesta isoisästä on jo kirjoitettu? Usein nämä Suomi mainittu-jutut on verhottu ironiaan ja camphenkiseen hassutteluun. Veikkaisin kuitenkin jo pelkän kirjoittelun määrän perusteella, että ilmiö otetaan todellisuudessa melkoisen vakavasti, Onko kyse pienen maan syndroomasta, jossa haurasta identiteettiä pyritään vahvistamaan ulkoisen tunnustuksen voimin? Olivat syyt mitkä tahansa, niin aihe selvästi kiehtoo ihmisiä. Näkökulma on kuitenkin usein rajoittunut ns. länsimaihin, vaikka torille voitaisiin rynnätä huomattavasti useammin, jos tarkastelu ulotettaisiin myös itään. Tarkastellaanpa siis seuraavaksi suomalaisten edesottamuksia itäisessä naapurissamme.
Elokuvia Leninistä ihmissyöjiin
Suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyö kattoi aikoinaan politiikan ja kaupankäynnin lisäksi myös kulttuurin kentän. Konkreettinen esimerkki tästä on maiden väliset yhteistyöelokuvat. Näistä tunnetuin on vuonna 1976 ensi-iltansa saanut Luottamus (Doverije pa russki). Kyseessä on poliittinen draama, joka kuvaa Suomen itsenäistymistä ja ennen muuta Leninin suurta roolia itsenäistymisen takaajana. Elokuvan tuottivat yhteistyössä suomalainen Fennada-Filmi ja neuvostoliittolainen Lenfilm. Sama tasajako päti myös ohjaajiin (Edvin Laine ja Viktor Tregubovitš) sekä päärooleihin (Kirill Lavrov ja Vilho Siivola). Elokuvan budjetti oli todella suuri, mutta hittiä siitä ei tullut. Tosin mainittakoon, että elokuva palkittiin vuonna 1977 Riian elokuvafestivaalien erikoispalkinnolla, sen kun katsottiin kuvaavan osuvasti kahden ystävällismielisen maan rauhaisan rinnakkaiselon alkuvaiheita. Mitäpä muuta elokuvalta voisi toivoa! Totuuden nimissä on sanottava, että vaikka elokuva onkin suomettuneisuuden aikakauden kuvaajana mainio, niin miksikään nautinnoksi sen katsomista ei voi kehua. Luottamuksen lisäksi muihin suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön helmiin kuuluvat ainakin elokuvat Viaporin kapina (1972) ja Tulitikkuja lainaamassa (1980).
Tuoreimmista elokuvista mieleen nousee viime vuosikymmenellä julkaistu Shopping Tour, jossa kannibaaleiksi muuttuneet suomalaiset hyökkäilevät pahaa aavistamattomien venäläismatkailijoiden kimppuun. Valitettavasti tätäkään tekelettä ei voi minään mestariteoksena pitää, vaikka tarkoitus lienee ollutkin hyvä. Episodin haastattelema ohjaaja Mihail Brašinskin kertoi halunneensa elokuvallaan murtaa suomalaisiin kohdistuvia stereotypioita:
Venäjällä on vallalla stereotyyppi, jonka mukaan suomalaiset ovat kylmiä pohjoisen ihmisiä, jotka eivät katso silmiin eivätkä koskettele toisiaan. Halusin rikkoa stereotyyppejä. Idea suomalaisista kannibaaleina vaikutti minusta hauskalta.
Harvalukuiset Julkkikset
Ei liene liioittelua sanoa Ville Haapasalon olevan Venäjän tunnetuin suomalainen. Kielitaidoton Haapasalo lähti Leningradiin teatterikouluun opiskelemaan vuonna 1991 vasta 19-vuotiaana, mikä on varmasti vaatinut melkoista rohkeutta. Haapasalo on kronikoinut vaiheitaan vauhdikkaissa teoksissa Et kuitenkaan usko ja Et muuten tätäkään usko. Teosten perusteella Haapasalon vaiheet Venäjällä ovat olleet lievästi sanottuna värikkäitä, vaikka otettaisiinkin huomioon värikynän runsas käyttö.
Haapasalon läpimurto tapahtui vuonna 1995 komediaelokuvassa Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, joka oli Venäjällä suuren luokan hitti. Elokuvaa esitetään yhä edelleenkin silloin tällöin televisiosta. Paria vuotta myöhemmin elokuvasta tehtiin niin ikään hyvin menestynyt jatko-osa, Kalastuksen kansallisia erikoisuuksia. Lisäksi Haapasalo on niittänyt mainetta muun muassa elokuvista Rakkautta suurkaupungissa (osat 1–3) sekä Iivana Julmasta kertovassa elokuvassa Tsaari. Haapasalo on myös esiintynyt lukuisissa venäläisissä tv-ohjelmissa ja toiminut Ladan mainoskasvona. Tunnustustakin on tullut – vuonna 2004 hänet nimettiin Venäjän valtiontaiteilijaksi ja 2013 Forbes arvioi hänet Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi, mitä ikinä tämä sitten tarkoittaakaan. Tätä nykyä vaikuttaa siltä, että Haapasalon aktiivisuus Venäjällä on laskussa ja hän onkin viime vuosina esiintynyt varsin harvoissa tuotannoissa. Puuhaa piisaa silti myös pandemian aikaan, onhan Haapasalo perustanut Puumalaan kahden miehen hatsapurileipomon.
Ennen Haapasaloa Venäjän kuuluisin suomalaistaiteilija oli Martti Larni, jonka nimi Suomessa tuskin on monellekaan tuttu. Kirjailija Larnin vuonna 1957 julkaisema teos Neljäs nikama, humoristinen satiiri amerikkalaisesta yhteiskunnasta, oli todellinen menestys niin Neuvostoliitossa kuin muuallakin sosialistisessa maailmassa. Jopa Vietnamissa teoksesta otettiin kahden miljoonan kappaleen painos. Vaikka Larnin muut teokset eivät saavuttaneetkaan vastaavaa menestystä, jätti hän Venäjälle lähtemättömän jäljen. Esimerkiksi vuonna 2005 ilmestyneessä venäläisessä Suuressa aforismikirjassa Larnia siteerataan neljään otteeseen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Martti Lutheria ja Stalinia siteerattiin kerran, Leniniä kuudesti ja Aristotelesta yhdeksän kertaa.
Musiikkia laidasta laitaan
1970-luvun lopulta lähtien lukuisat suomalaiset artistit vierailivat Neuvostoliitossa. Tulokset vaihtelivat suuresti. Olli Turtiaisen mukaan Pepe Willberg joutui 70-luvun alussa suorastaan naurunalaiseksi esiintyessään Kazakstanissa! Popeda puolestaan soitti vuonna 1987 Moskovassa Gorkin puistossa kolmessa konsertissa yhteensä 30 000 kuulijan edessä, tosin yleisön oli todennäköisesti houkutellut paikalle samassa tilaisuudessa esiintynyt progressiivisen rockin yhtye Avtograf.
Ismo Alangon Sielun Veljet puolestaan teki lähtemättömän vaikutuksen yleisöönsä esiintyessään Moskovan nuorisofestivaaleilla kesällä 1985. Toimittaja Artemi Troitski vertasi yhtyettä brittiläiseen Killing Jokeen, ja sanoi Sielun Veljien esityksen olleen ”sekoitus mielipuolisuutta, seksiä ja brutaalisuutta”. Troitski oli hyvin vaikuttunut yhtyeen sekopäisestä ja jopa ”iljettävästä” esiintymisestä, jota edelleen korosti esiintymisen puitteet Valtiollisen varieteeteatterin lavalla kullattujen koristeiden ja paksujen samettiverhojen edessä. Troitskin mukaan tämä oli sama kuin jos Butthole Surfers (texasilainen underground/punkyhtye) olisi esiintynyt Valkoisessa talossa. Troitski ei ollut ainoa vakuuttunut, vaan yhtye nousi moskovalaisen nuoriso ja etenkin underground-liikkeen puheenaiheeksi laajemminkin.
1980-luvulla Tommi Läntisen Boycott pyrki Hanoi Rocksin ja Smackin jalanjäljissä saamaan jalansijaa Yhdysvalloista. Yhtye kävi Kaliforniassa asti levyttämässä ja esiintymässä muutamilla pienillä keikoilla, kuitenkin laihoin tuloksin. Kun yhtyeelle ei löytynyt tilausta lännestä, vaihdettiin ilmansuuntaa kuin lennosta, jolloin Boycott päätyi julkaisemaan levynsä Neuvostoliitossa. Maan ainoa levy-yhtiö Melodija myi albumia virallisesti noin kaksikymmentätuhatta kappaletta, mutta ilmeisesti pimeästi albumia myytiin jopa toista miljoonaa kopiota. Nämä numerot tosin ovat Tommi Läntisen itsensä kertomia, joten kenties mukana on rahtunen lapin lisää. Viime vuosina erityisesti suomalaiset raskaan musiikin artistit ovat olleet suosiossa Venäjällä. Osansa menestyksestä ovat saaneet ainakin Him, Nightwish, Apocalyptica ja Children of Bodom.
SUOMIVITSIT
Suomalaiset ”tsuhnat” ovat Venäjällä silloin tällöin vitsien kohteena. Näissä kaskuissa suomalaiset esitetään yleensä hieman yksinkertaisina tai vähintäänkin hitaina, minkä lisäksi suomalaisten suureksi mielletty alkoholin käyttö sekä maamme arktinen ilmasto ovat ajoittain vitsien kohteena. Keskeinen osa suomalaisiin kohdistuvaa hyväntahtoista piikittelyä on käsite ”kuumat suomalaispojat” (tai ehkä paremminkin kuumaveriset) eli gorjatsie finskie parni. Ilmaisu on ironinen viittaus suomalaisiin, joita yleisesti pidetään hiljaisina ja hieman arkoina. Muutamia venäläisiä suomi-vitsejä voi löytää netistä, oheinen esimerkki löytyi tästä osoitteesta:
Kolme suomalaista veljestä istuu kalassa Suomenlahden rannalla.
Aamulla auringon alkaessa nousta nuorin veljeksistä virkkamaan:
– Eipä näy nappaavan.
Päivällä auringon ollessa jo korkealla, keskimmäinen veli lausahtaa:
– Niin, eipä näytä syövän.
Illalla, auringon jo mentyä mailleen, on vanhimman veljen vuoro:
– Koko ajan ollaan äänessä, niin eipä ole ihme, että ei syö…
Suurin todennäköisyys kuulla Suomi-vitsejä on Leningradissa, mikä johtunee paitsi Suomen läheisyydestä, että vodkaturistien jättämistä tragikoomisista muistoista. Muualla Venäjällä esimerkiksi kaukasialaiset ovat huomattavasti yleisempi vitsien aihe.
Tämä kirjoitus lienee syytä päättää teemaan sopivalla Suomi-vitsillä:
Saksalainen, ranskalainen, venäläinen ja suomalainen osallistuivat kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli norsu. Kirjoitelmat oli otsikoitu seuraavalla tavalla. Saksalainen: Lyhyt johdanto norsun fysiologiaan (1500 sivua plus liitteet), ranskalainen: Norsujen rakkauselämä, venäläinen: Norsut Venäjällä, suomalainen: Mitähän norsu ajattelee minusta?
Ps. Suosittu brittipop-vaikutteinen yhtye Mumin Troll on ottanut nimensä Tove Janssonin luomuksesta. Muuta yhteyttä Suomeen bändillä ei kuitenkaan taida olla.
Lue lisää:
Turtiainen Olli. Täältä tullaan Venäjä! Rock Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteissa. Turun Yliopisto Pro Gradu 2013 Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta.
Susiluoto, Ilmari 2006: Takaisin Neuvostoliittoon. Venäläisen huumorin täydellistäminen. Jyväskylä: Gummerus .
Troitski, Artemi 1988: Terveisiä Tšaikovskille. Rock Neuvostoliitossa. Suomentanut A. Nikkilä. Helsinki: Vastavoima.
Haapasalo, Ville 2013: ”Et kuitenkaan usko...” Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä. Haastattelija: Kauko Röyhkä. Valokuvaaja: Juha Metso. Jyväskylä: Docendo.
Haapasalo, Ville 2014: ”Et muuten tätäkään usko…” Haastattelija: Kauko Röyhkä. Valokuvaaja: Juha Metso. Jyväskylä: Docendo.
Venäjä on pop! 