Nuorisokulttuuri sellaisenaan kuin sen nykyään käsitämme on suhteellisen tuore ilmiö, sillä vasta toisen maailmansodan jälkeen nuoria alettiin käsittelemään omana sosiaalisena ryhmänään. Toisin kuin voisi kuvitella, ei nuorisokulttuuri ollut vain länsimaisten demokratioiden etuoikeus, vaan nuoret käyttäytyivät samalla tavoin niin demokraattisissa markkinatalousmaissa kuin stalinistisessa Neuvostoliitossakin.
Kuvitteellinen länsi
Neuvostoliiton suhde läntiseen maailmaan oli toisen maailmansodan jälkeen jokseenkin paradoksaalinen. Länttä sekä pelättiin että ihailtiin. Tavallinen kansa oli utelias tietämään enemmän kotimaansa ulkopuolisesta elämästä, mutta tietoa oli saatavilla hyvin rajatusti ja epätasaisesti. Todella harva oli oikeasti käynyt lännessä, lukuun ottamatta toisen maailmansodan veteraaneja. Niinpä tiedot lännestä perustuivat erinäisille pienille johtolangoille – joku saattoi omistaa länsimaisen aikakausilehden, toinen taas farkut, kolmas muutamia äänilevyjä. Kokonaiskuvan luonti jäi näillä eväillä kuitenkin vajaaksi, jolloin puuttuvat palaset oli täytettävä mielikuvituksella
Neuvostoliittoon erikostunut tutkija Aleksei Yurchak on kehittänyt termin kuvitteellinen länsi. Koska länsi oli tavallisen kansalaisen tavoittamattomissa, muodosti moni siitä oman kuvitteellisen versionsa, jolla ei välttämättä ollut juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Kuvitteellisella lännellä oli kuitenkin kylmän sodan aikaan hyvin konkreettinen merkitys, sillä se innoitti neuvostonuorisoa toimimaan tavoilla, jotka heidän kuvitelmissaan edustivat länsimaista elämäntapaa. Tämä jätti jälkensä esimerkiksi kielenkäyttöön, sillä monet omaksuivat itselleen englanninkielisen lempinimen. Alekseista saattoi tulla Alex ja Mihailista Mike. Lisäksi ihailu ilmeni muun muassa läntisen musiikin, elokuvien ja muodin suosiona.
Tyylipellejä vai taitureita?
Varhaisin osoitus venäläisestä nuorisokulttuurista löytyy jo 1940-luvun lopulta. Tuolloin esiin nousivat niin sanotut stiljagat. Sanaa käytettiin ensi kerran vuonna 1949 kuvaamaan länsimaista elämäntapaa ihailevaa nuorisoa. Ihailu ilmeni ennen muuta pukeutumisessa, jossa suosittiin tiukkoja housuja, värikkäitä takkeja ja huomiota herättäviä kampauksia, joiden kuviteltiin olevan muodissa lännessä. Sana stijaga on luonteeltaan halventava, eivätkä alakulttuuriin kuuluneet nuoret koskaan viitanneet itseensä kyseisellä termillä. Yury Shikalovin mukaan sanan merkityksen voisi suomentaa ”tyylipelleksi”.
Varhaisessa vaiheessa suurin osa stiljagoista kuului varakkaaseen eliittiin. Heidän vanhempansa olivat usein diplomaatteja tai muuta yhteiskunnan kermaa, jolla oli mahdollisuus päästä käsiksi länsimaiseen tavaraan. Etuoikeutetun asemansa vuoksi stiljagoita ei vielä Stalinin aikana juurikaan vastustettu. Kuitenkin ajan myötä stiljagoiksi ryhtyivät myös monet työläisperheiden nuoret. He olivatkin monesti kaikkein vakaumuksellisempia toiminnassaan. Siinä missä moni varakkaan suvun nuori pukeutui länsimaalaisiin vaatteisiin vain osoittaakseen omaa yhteiskunnallista asemaansa, oli moni työläisperheen stiljaga aidosti vakuuttunut länsimaiden kulttuurin ylivoimaisuudesta. Toisin kuin varakkaimmilla stiljagoilla, työläisillä vaatteet olivat usein itse tehtyjä.
Vasta stiljaga-tyylin leviäminen työläisnuorison pariin sain kommunistisen puolueen huolestumaan ilmiöstä. Nikita Hruštševin pääsihteerikaudella vuonna 1955 puolue valtuutti Komsomolin käynnistämään stiljagoiden vastaisen kampanjan, jonka keskeisenä keinona oli nuorten saattaminen naurunalaisiksi julkisella häpäisyllä. Myös ratsioita ja lievähköä väkivaltaa esiintyi, ja stiljagoita etsivät partiot saattoivat esimerkiksi ajaa väkisin nuorten hiukset tai turmella heidän vaatteensa. Nöyryyttämiseen osallistui innokkaasti myös suosittu Krokodil-satiirilehti, joka teki säännöllisesti pilaa stiljagoista julkaisemalla heistä pilakuvia ja ilkeämielisiä pakinoita. Lehden pilakuvissa heitä saatettiin esimerkiksi verrata apinoihin.
Krokodilin toiminta kuitenkin kääntyi itseään vastaan, sillä lehti onnistui kasvattamaan stiljagoiden mainetta huomattavasti. 1950-luvun alkupuolella ei ollutkaan mitenkään mahdotonta törmätä stiljagoihin edes syrjäseudulla. Vastaavat alakulttuurit olivat erinäisissä muodoissaan sangen yleisiä myös muualla maailmassa. Esimerkiksi Ruotsissa tunnettiin swinpjatt-tyyli 50-luvun alussa, Suomessa puolestaan niin sanotut lättähatut,
Stiljagoiden katoaminen johtuikin ironista kyllä kohtaamisesta oikean länsimuodin kanssa. Kun Moskovassa järjestettiin vuonna 1957 kansainväliset nuorisofestivaalit, saapui maahan yhtäkkiä nuoria kaikkialta maailmasta. Tämä paljasti stiljagoille, että todellinen länsityyli oli jotain aivan muuta kuin he olivat kuvitelleet. Festivaalien jälkeen monet illuusionsa menettäneet nuoret luopuivat kotikutoisesta tyylistään, jolloin sen korvasi toisaalta orastava rock-kulttuuri, toisaalta taas alati kasvava kiinnostus aitoja länsivaatteita kohtaan.
Uudet tulemiset
Erään teorian mukaan muoti-ilmiöt tekevät paluun säännöllisesti kolmenkymmenen vuoden välein. Ainakin stiljagoiden kohdalla väite on jossain määrin perusteltu. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen stiljagoita alkoi jälleen ilmestyä 1980-luvulla, toki nyt pienemmissä määrin. Ilmiötä kuvasti erityisen hyvin Bravo-yhtye, joka oli hieman omituinen ilmestys 1980-luvun rockissa, jolloin valtavirtaa edustivat Kinon kaltaiset uusromanttisuutta ja post-punkia yhdistelevät yhtyeet. Bravo sen sijaan ammensi musiikkinsa perinteisen rock ’n rollin parista, jäljitellen tyylillisesti puolestaan 1950-luvun stiljaga-muotia. Erityisesti yhtyeen persoonallinen laulaja Zhanna Aguzarova hankki mainetta tyyli-ikonina.
Vuonna 2008 stiljagat saivat kokopitkän nimikkoelokuvansakin, jonka myötä tyyli nousi jälleen hetkeksi aikaa pienoiseksi puheenaiheeksi.
Lue lisää:
Yury Shikalov. Markat, farkut ja sukkahousut. Laiton kauppa ja länsimuodin lumo Neuvostoliitossa. Gaudeamus: Tallinna 2020
Yurchak, Alexei 2006: Everything was forever, until it was no more: the last Soviet generation. Princeton University Press cop.
Venäjä on pop! 