Joanna Stingrayn tarina vaikuttaa paikoin liian uskomattomalta ollakseen totta. Aloittelevasta kalifornialaismuusikosta tuli sattuman kautta kulttuurillinen välittäjä Leningradin underground-muusikoiden ja läntisen maailman välillä. Kuten kaikkiin hyviin tarinoihin, tähänkin sisältyy rakkautta, rokkia, tiedustelupalveluita ja suomalaisia viinaturisteja!
Kaliforniasta Leningradiin
Stingray, alkujaan Joanna Fields, syntyi vuonna 1960 Los Angelesissa. Hänen isänsä Sid oli kovan luokan antikommunisti, joka 60-luvulla oli muun muassa ohjannut suositun propagandaelokuvan The Truth About Communism, jossa Neuvostoliitto tuomittiin kovin sanoin. Ei siis ihme, että isä muisti jatkuvasti valistaa tyttäriään kommunismin turmeltuneisuudesta ja vannotti heitä koskaan matkustamasta rautaesiripun huonommalle puolelle.
Ensimmäiset 24-vuotta elämästään Joanna pystyikin noudattamaan isänsä ohjetta ilman sen suurempaa vaivannäköä. Hän keskittyi luomaan uraa muusikkona, joskin tulokset olivat sanalla sanoen luokattomia. Joka tapauksessa hän sai hieman nimeä viihdemaailmassa tehtyään yhteistyötä muun muassa kaikenlaisiin omituisuuksiin mieltyneen Andy Warhollin kanssa.
Stingrayn muusikon ura ei ilmeisistä syistä ottanut tuulta alleen, ainakaan kotimaassa. Maaliskuussa 1984 Stingrayn elämä sai kuitenkin mielenkiintoisen käänteen hänen Lontoossa opiskelevan siskonsa ilmoittautuessa luokkaretkelle Leningradiin. Ulkopuolisillakin oli mahdollisuus hakea matkalle, ja näin myös Joanna päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen. Ennen matkaa hänen venäläistaustainen ystävänsä välitti hänelle paikallisen rocktähden Boris Grebenshikovin puhelinnumeron. Joanna ei tätä ennen ollut edes kuvitellut Neuvostoliitossa olevan rockia, olihan Neuvostoliitto vuonna 1984 yhä jokseenkin tukevasti rautaesiripun takana.
Stingray oli innokas tapaamaan miehen, jota vaatimattomasti kuvailtiin Venäjän Dylaniksi ja hän sopikin puhelimitse tapaamisen Grebenshikovin kanssa. Venäläisen rockskenen lähestyttävyydestä kertoo paljon se, että jo tuolloin äärimmäisen suosittu Grebenshikov otti mielellään vastaan tuntemattoman amerikkalaisturistin vieden hänet tutustumaan muihin paikallisiin rokkareihin, kuten Kinon jäseniin. Matka oli Joannalle silmiä avaava kokemus, ja hän päätti palata mahdollisimman pian uudelleen.
Toisella vierailulla Grebenshikov vei vieraansa Leningradin legendaariselle Rock-Klubille, joka oli kaupungin underground-kulttuurin keskus. Ulkomaalaisia vieraita klubille ei tässä vaiheessa huolittu, joten venäjää taitamattoman Stingrayn piti pysytellä varovaisena KGB:n tarkkailun vuoksi. Tässä vaiheessa Stingray oli jo ystävystynyt paitsi Grebenshikovin, myös Kinon voimahahmo Viktor Tsoin kanssa, ja alkanut tapailla yhtyeen kitaristia Juri Kasparjania.
Punainen aalto
Yhteyksien tiivistyessä Stingrayn matkat muuttuivat säännöllisiksi, ja hän aloitti myös pienimuotoisen tavaraliikenteen Los Angelesin ja Leningradin välillä. Leningradiin kulki Venäjällä kipeästi kaivattuja soittimia, kuten kitaroita ja bassoja. Toiseen suuntaan taas kulki vaatteisiin kätkettynä venäläistä rockmusiikkia, sillä Stingray paloi halusta julkaista ihailemiensa yhtyeiden musiikkia kotimaassaan. Salakuljetus oli tarpeen, sillä neuvostoviranomaiset suhtautuivat underground-rockiin todella kielteisesti. Salamyhkäisen toimintansa vuoksi Stingray kertoi joutuneensa sekä FBI:n että KGB:n kuulusteluihin.
Kipinänä albumin koostamiselle toimi vuoden 1985 Live Aid-hyväntekeväisyystapahtuma, jossa Avtograf edusti Neuvostoliittoa. Avtograf oli viranomaisten hyväksymä kesy progebändi, joka ei todellakaan ollut suuressa suosiossa venäläisten underground-muusikoiden keskuudessa. Myöskään Stingray ei vakuuttunut yhtyeestä:
Luulen, että suurin osa ihmisistä nauroi nähdessään Avtografin – ystäväni soittivat minulle sanoen ”tätäkö sinä olet ylistänyt”. He näyttivät vanhanaikaisilta, kuin olisivat kuuluneet cocktailbaariin. Se vahvisti ihmisten ajatusta Neuvostoliiton jälkeenjääneisyydestä. Tämä oli yksi syy siihen, että minun piti saada albumi ulos.
Live Aid ei ollut ainoa motiivi albumin julkaisulle, vaan Stingray myös halusi muuttaa amerikkalaisen nuorison kuvaa Neuvostoliitosta, joka hänen mukaansa perustui pitkälti Rambon ja Invasion USA:n kaltaisiin toimintaelokuviin, joissa Neuvostoliitto kuvattiin Yhdysvaltojen arkkivihollisena. Suoranaisen vihamielisyyden lisäksi Neuvostoliitto näyttäytyi Stingrayn mukaan amerikkalaisnuorison silmissä myös ilottomana ja tylsänä, mikä hänen mielestään oli kaukana totuudesta.
Live Aidin jälkeen Stingray alkoikin yhdessä Grebenshikovin kanssa suunnitella kokoelma-albumin julkaisemista Yhdysvalloissa. Kokoelmalla esiintyviksi yhtyeiksi valittiin neljä leningradilaista undergroundyhtyettä. Mukana olivat Akvarium, Kino, Alisa ja Strannye Igry, joilta kaikilta oli tasapuolisesti mukana viisi kappaletta. Mukana ei ollut lainkaan uutta materiaalia, vaan albumi koostui jo aiemmin epävirallisesti julkaistuista kappaleista.
Nimen Red Wave saanut albumi julkaistiin kesällä 1986 pienen Big Time Records levy-yhtiön toimesta. Mikään kaupallinen menestys levy ei ollut, sillä kokonaismyynti jäi noin 20 000 kappaleeseen. Lehdistössä albumi sai kuitenkin myyntimäärään suhteutettuna runsaasti huomiota osakseen.
Stingrayn toiminnassa voidaan havaita joitakin ristiriitaisuuksia, kuten Polly McMichael on havainnut. Mikäli albumin tavoitteena todella oli murtaa Neuvostoliittoon liittyviä stereotypioita, miksi sen kannessa oli pseudokyrilliseksi muotoiltu kirjain N? Miksi leningradilaiset artistit poseerasivat Moskovan Punaisella torilla? Entä miksi nimeksi oli valittu juuri kliseinen Red Wave? Selkeimmin Stingrayn julkilausumien intentioiden ja lopullisen toteutuksen välisen ristiriidan tuo esiin levyn kansiteksti, jossa Stingray korostaa mielikuvaa Neuvostoliitosta taiteilijoita sortavana valtiona, alleviivaten samalla oman projektinsa dramaattisuutta ja vaarallisuutta. Kuten McMichael huomauttaa, näin toimimalla Red Wave itse asiassa vahvisti kuvaa Neuvostoliiton edustamasta eksoottisesta toiseudesta ja sorron alaisesta idästä vapaan lännen vastakohtana.
Kaikesta huolimatta Red Wavella oli ansionsa. Kokoelma vaikutti Neuvostoliiton ainoan levy-yhtiön Melodijan toimintaan, kannustaen sitä julkaisemaan aiemmin pimennossa olleiden amatööriyhtyeiden musiikkia. Red Wave myös toi ensimmäistä kertaa venäläistä undergroundrockia yhdysvaltalaisen yleisön tietoisuuteen.
byrokraattien kosto
KGB:n ja FBI:n osoittamasta mielenkiinnosta huolimatta Stingray oli päässyt liikkumaan vapaasti Amerikan ja Neuvostoliiton välillä. Ongelmat alkoivat kuitenkin pian albumin julkaisun jälkeen. Palatessaan Neuvostoliittoon Stingray joutui allekirjoittamaan Neuvostoliiton tekijänoikeusliiton laatiman paperin, jossa tunnusti salakuljetuksen ja myönsi liitolle oikeuden rojalteihin.
Asia ei kuitenkaan ollut tällä selvä, sillä seuraavaa reissua varten viisumia ei enää myönnetty. Tämä oli sikäli ongelmallista, että Stingrayn oli tarkoitus mennä naimisiin Jurin kanssa. Puolen vuoden sitkeistä yrityksistä huolimatta huijatuksi itsensä kokeneet neuvostoviranomaiset kieltäytyivät myöntämään viisumia.
Ongelman ratkaisuksi tuli Helsingistä Leningradiin järjestetyt päiväristeilyt, joilla viisumiprotokolla oli huomattavasti löyhempi. Varmuuden vuoksi Joanna vaihtoi virallisesti nimensä Stingrayksi, joka tähän mennessä oli ollut pelkkä taiteilijanimi. Näin hänen mustalla listalla ollut vanha nimensä Fields ei enää aiheuttanut hämminkiä. Uudella nimellään Stingray matkasi marraskuussa 1987 Leningradiin, ihmetellen samalla suomalaisten turistien jokseenkin ankaraa viinankulutusta. Aamulla hän olikin ainoa laivasta noussut muiden jäädessä parantelemaan kohmeloaan.
Häitä vietettiin Leningradissa paitsi perheenjäsenten, myös venäläisen rockin kerman todistaessa tapahtumaa. Avioliiton myötä Stingrayn ei enää tarvinnut käydä kamppailua viisumista, vaan hänellä oli oikeus oleskella maassa.
Kaksikon avio-onni jäi melko lyhyeksi, sillä he erosivat jo 1990-luvun alussa, samoihin aikoihin kun heidän yhteinen ystävänsä Viktor Tsoi kuoli auto-onnettomuudessa. Takaiskujen seurauksena Stingray siirtyi Leningradista Moskovaan, jossa hän toimi vaihtelevalla menestyksellä viihteen sekatyöläisenä julkaisten musiikkia ja toimien televisiojuontajana. Lopulta vuonna 1996 hän palasi Yhdysvaltoihin, tällä kertaa jäädäkseen.
Stingray on yhä varsin tunnettu Venäjällä, ja hänen satunnaiset vierailunsa maassa poikivat aina haastatteluita ja nostalgisia muisteloista rockin kultaisista vuosista. Hiljattain Stingray julkaisi myös elämänkertansa, joka on suositeltavaa luettavaa kaikille venäläisestä rockista kiinnostuneille jos vain venäjänkieli taittuu.
Lue lisää:
Denis Boyarinov Joanna Stingray, a California Girl in the U.S.S.R. 14.3.2016 https://www.themoscowtimes.com/2016/03/14/joanna-stingray-a-california-girl-in-the-ussr-a52112
Ksenia Zubacheva. Meet Joanna Stingray, the American who jumped the Iron Curtain and married a Soviet rockstar. 9.4.2019 https://www.rbth.com/arts/330211-joanna-stingray
Stuart Anderson. Joanna Stingray: Hero Of Global Commerce – And Soviet Rock Music. 16.11.2020 https://www.forbes.com/sites/stuartanderson/2020/11/16/joanna-stingray-hero-of-global-commerce–and-soviet-rock-music/?sh=1ce22f273fa4
Marc Bennetts. Joanna Stingray – the woman who smuggled punk rock out of the USSR. 5.6 2019. https://www.theguardian.com/music/2019/jun/05/joanna-stingray-russia-cold-war-soviet-union-underground-music
Polly McMichael 2010: Uudestisyntynyt Neuvostorock. Idäntutkimus (2) 3–17.
tai kuuntele:
Venäjä on pop! 