Zvuki Mu – venäläisen musiikin oudoin lintu

Zvuki Mu on mielestäni mielenkiintoisimpia venäläisyhtyeitä kautta aikojen. Moskovassa vuonna 1983 perustettu ja vuoteen 1990 aktiivisesti toiminut bändi oli persoonallinen sekoitus rockia, punkia, jazzia, bluesia, avantgardea, venäläistä kansanmusiikkia ja ties mitä muuta. Yhtye oli ilmiönä jopa poikkitaiteellinen, sillä sen toimintaan kuului keskeisenä osana teatraalinen performatiivisuus.  Monimerkityksellisyys tuli ilmi jo yhtyeen nimestä (”muun äänet”), joka tarkoittaa lehmän ammuntaa, ollen samalla ironinen viittaus Neuvostoliitossa suurta suosiota nauttineeseen Sound of Music-elokuvaan.

Zvuki Mu vuonna 1988. Etualalla Pjotr Mamonov.
Zvuki Mu vuonna 1988. Etualalla Pjotr Mamonov

Venäläisiä kansanhallusinaatioita

Zvuki Mu henkilöityi ennen kaikkea eksentriseen laulajaansa Pjotr Mamonoviin, vaikkakin tärkeän osansa yhtyeeseen toivat myös basisti Alexander ”Sasha” Lipnitski, kitaristi Aleksei Bortnijshuk, rumpali Aleksei Pavlov sekä kosketinsoittaja Pavel Hotin. Kuitenkin juuri Mamonovin persoona takasi yhtyeelle vankan kulttiaseman siitäkin huolimatta, että yhtyeen musiikki oli varsin vaikeasti lähestyttävää. Mamonov myös kirjoitti yhtyeen lyriikat, jotka hänen itsensä mukaan edustivat tyyliltään ”venäläisiä kansanhallusinaatioita”. Lyriikoita kieltämättä leimasikin tietty psykedeelisyys, vaikka suuri osa kappaleista käsitteli niinkin tavanomaisia aiheita kuin rakkautta ja seksuaalisuutta, joista tosin jälkimmäinen oli pitkään suoranainen tabu venäläisessä lyriikassa.

Erikoislaatuisuutensa vuoksi Zvuki Mun paikka oli neuvostoaikoina tiukasti undergroundissa ja ajautuipa yhtye ajoittain ongelmiin virkavallankin kanssa. Vielä glasnostinkin aikana yhtyeen esiintyminen Neuvostoliiton suurimmilla rockfestivaaleilla estettiin, vaikka tapahtumassa esiintyi yli viisikymmentä yhtyettä ympäri maata, joukossa myös viranomaisten syvästi halveksimia punkyhtyeitä.

Sen sijaan lännessä yhtyeen erikoislaatuisuus herätti kiinnostusta. Erityisen ihastunut oli avantgardistiseen musiikkiin erikoistunut Brian Eno. Brittiläinen Eno, joka tunnetaan muun muassa ambientin kehittäjänä, innostui jopa tuottamaan yhtyeen ensimmäisen virallisen albumin vuonna 1988. Kuuluisan länsimuusikon tuottama albumi avasi Zvuki Mulle tilaisuuden ulkomaan kiertueisiin, jotka ulottuivat aina Yhdysvaltoihin saakka. Lopputulos oli kaksijakoinen – kriitikot ihastuivat yhtyeeseen, mutta suuri yleisö jätti keikat väliin ja levyt hyllyyn.  

Vuonna 1989 julkaistu albumi "Zvuki Mu" jäi yhtyeen ainoaksi kansainväliseksi julkaisuksi
Vuonna 1989 julkaistu albumi ”Zvuki Mu” jäi yhtyeen ainoaksi kansainväliseksi julkaisuksi

Yleisön nuiva suhtautuminen ei ole mikään ihme, sillä Zvuki Mun musiikki oli vaikeasti lähestyttävää, ja tarttuvia hittejä oli turha odottaa kuulevansa. Lisäksi yhtye esiintyi lännessäkin venäjäksi, toisin kuin samaan aikaan Yhdysvalloissa viihtyneet Gorky Park ja Boris Grebenshikov.  Yleisö sai keikoilla eteensä vain lyriikoiden käännökset. Tämä tuskin juurikaan helpotti hämmennystä. Zvuki Mun kappaleissa hyödynnettiin paljon lyhyiden, usein hämmentävien lauseiden toistoa, kuten esimerkiksi kappaleessa ”Krym”, jonka englanniksi käännetyt säkeistöt kuuluivat seuraavasti:

1.

I stand in the booth all wet too hot

I stand all hot in the booth too wet

All wet in the booth too hot I stand

In the booth I stand all hot wet too

2.

Hot all wet I stand too in the booth

Wet too in the booth I stand hot all

Too hot the booth wet all I stand in

In wet too hot the booth I stand all

Kahdesti toistuva kertosäe oli vielä ytimekkäämpi:

Krym myrk krym

Rymk byrm myrk

Osa kappaleista käsitteli rakkautta groteskin karnevalismin hengessä. Kappaleessa “Source of Infection” rakkautta verrataan kärpäsen levittämään infektioon:

 The fly is the source of infection

Some wild guy told me

The fly is the source of infection

Believe me it’s not so

The source of infection is you

Sama henki jatkui seksuaalisuutta käsittelevässä ”Forgotten Sex” kappaleessa:

300 minutes of pleasure with oneself

300 minutes of pleasure with oneself

sex, sex, sex, sex, sex

”Loistava, virheeton näyttelijä!”

Zvuki Mu oli vahvimmillaan esiintyessään. Yhtyettä tultiinkin nimenomaan katsomaan. Keikoilla huomio kiinnittyi ennen kaikkea Mamonovin eksentriseen käytökseen, jota rockkriitikko Artemi Troitski on kuvannut osuvasti:

”Mamonov esitti itseään, mutta hieman liioiteltuna: hahmo oli sekoitus kadulla esiintyvää narria, sulavakäytöksistä renttua ja huonomuistista, katkeraa juoppoa. Hän poseerasi paraatiasennoissa ja kaatui yhtäkkiä, imitoi mielipuolta vaahto suupielistä valuen, teki yksiselitteisiä yhdyntäliikkeitä ja muuttui taas hetkessä surulliseksi, vakavaksi mieheksi. Loistava, virheetön näyttelijä! Yleisö piti häntä yksimielisesti syyntakeettomana skitsofreenikkona – mutta kaikki esityksessä oli kylmän harkittua.”

Kuvauksen osuvuuden voi yhä tarkistaa keikkavideoilta, jotka ovat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Mamonov saattoi aloittaa konsertin tuijottamalla yleisöä flegmaattisesti, siirtyä sitten soittamaan ja laulamaan jokseenkin normaalisti, alkaen lopulta maustaa esiintymistään mitä erikoisimmilla tanssiliikkeillä.

Liikkeen, tai sen puutteen, lisäksi Mamonovin ilmehdintä oli vähintään yhtä keskeinen osa esiintymistä – hän saattoi saman esityksen aikana vaihtaa maanisesta tuijotuksesta hätääntyneisiin, inhoa ilmaiseviin, tai jopa raivokkaisiin ilmeisiin. Mamonov myös käytti monipuolisesti ääntään siirtyen paikoin varsin teatraalisesti matalista kuiskauksista korkeisiin huudahduksiin yhden ja saman kappaleen aikana. Mamonovin hämmentävyyttä korosti entisestään muun yhtyeen kohtuullisen tavanomainen esiintyminen.

Pyhä hulluus

Zvuki Mun esiintymistä voidaan luonnehtia karnevalistiseksi performanssiksi, jossa kaikki ylevä ja elitistinen alennettiin rahvaanomaisuuden tasolle. Vastaavaa henkeä on Suomessa edustanut esimerkiksi Leevi and the Leavings.  Karnevalismin lisäksi Zvuki Mun toiminta pohjautuu venäläiseen stjob-perinteeseen, joka Venäjän ulkopuolella on varsin tuntematon. Yksinkertaisesti kuvailtuna stjob on yhdistelmä vakavuutta ja huumoria – kohdetta käsitellään näennäisen vakavasti, mutta kuitenkin humoristisesti. Kohteena on usein valtaapitävä tai muutoin merkittävä taho. Mutta vaikka stjobin kohteena saattaa olla poliittinen henkilö, ei stjob itsessään ole poliittista, eikä sillä pyritä tukemaan mitään tiettyä aatesuuntaa.  Usein on jopa hankala hahmottaa, onko Stjobin tavoitteena pilkata vai tukea kohdettaan. Mamonovin toiminta on oppikirjaesimerkki stjobista. Lavalla hän puhuttelee yleisöään erilaisten makaaberien hahmojen kautta, antamatta kuitenkaan selkeää merkkiä siitä, että kyseessä on teatraalinen pila. Näin ollen stjobiin perehtymätön katselija saattaa esityksen nähtyään pitää häntä vain hämmentävänä, tai pahimmassa tapauksessa jopa mieleltään järkkyneenä.

Mamonov vuonna 2011
Mamonov vuonna 2011

Mamonovin tapa esiintyä ei selity ainoastaan stjobilla, vaan myös muut venäläisen kulttuurin vanhat traditiot ovat osa hänen toimintaansa. Häntä voidaankin verrata myös skomoroheihin, keskiaikaisiin ilveilijöihin, jotka toimivat samanaikaisesti näyttelijöinä, laulajina, tanssijoina ja soittajina. Toinen ilmeinen vertailukohta ovat jurodivyit, eli pyhät hullut tai Kristuksen tähden houkat. Kyseessä on ortodoksisen kirkon kilvoittelumuoto, jossa kilvoittelija tekeytyy omansa ja lähimmäistensä pelastuksen vuoksi houkaksi, toisin sanoen hulluksi. Houkkuudelle on Raamatussa perusteita muun muassa Paavalin sanoissa korinttilaiskirjeissä (1 Kor.3:18–19):

”Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: — Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.”

Houkkien pyrkimyksenä oli erikoisella ja provosoivalla käytöksellään kyseenalaistaan itsestään selvinä pidettyjä arjen normeja. Kyseenalaistaminen saattoi koskea niin maallisia kuin uskonnollisiakin normeja. Houkat joutuivat usein ongelmiin esivallan kanssa ja esimerkiksi Pietari Suuri pyrki kitkemään houkat pois yhteiskunnasta. Vaikka ns. oikeita houkkia onkin enää viime vuosina ollut vaikea löytää, on ilmiöllä yhä vankka suosio kulttuurillisena teemana. Esimerkiksi kirjallisuudessa houkka on pitkään ollut melko yleinen hahmo.

Entä Pjotr Mamonov? Oliko hän oikeasti pyhä hullu, vaiko vain taitava näyttelijä? Hänen henkilöhistoriansa viittaa ristiriitaisesti molempiin suuntiin.  Mamonov on nykyään jopa tunnetumpi näyttelijänä kuin muusikkona. Elokuvadebyyttinsä hän teki jo 1980-luvulla Viktor Tsoin tähdittämässä elokuvassa Igla (Neula). 1990 hän sai kansainvälistä tunnustusta elokuvasta Taxi Blues. Menestys on jatkunut myös 2000-luvulla muun muassa elokuvissa Ostrov (Saari), Tsar (Tsaari, Mamonov näytteli Iivana Julmaa) ja Chapiteau Show.

Hän on myös esiintynyt pyhän hullun roolin mukaisesti antamalla ajoittain normeista poikkeavia lausuntoja. Esimerkiksi vuonna 2006 hän aiheutti kohua elokuvagaalan yhteydessä antamillaan lausunnoilla, joissa hän kritisoi ankarasti Putinia, kutsuen häntä muun muassa nynnyksi.

Elokuvia ja satunnaisia keikkoja lukuun ottamatta Mamonov on elänyt viimeiset vuosikymmenet pienessä kylässä Moskovan liepeillä. Hän on viettänyt melko erakkomaista elämää uskonnollisille pohdinnoille omistautuen. Hän vaikuttaa jopa katuvan aiempaa muusikon elämäänsä ja kaikkia siihen liittyneitä lieveilmiöitä. Harvahkoilla keikoillaan hän kuitenkin yhä esittää vanhoja syntisiä laulujaan, kertomansa mukaan osoittaakseen ihmisille, kuinka ei pidä elää! Onko tämä hänen vilpitön mielipiteensä vai osa vuosikymmeniä jatkunutta stjob-performanssia? Totuus lienee jokaisen itsensä pääteltävissä.

Mamonov vuonna esiintymässä vuonna 2013
Mamonov esiintymässä vuonna 2013

Lue lisää:

Ruvinsky, Vladimir.  From punk rocker to holy fool. Russia Beyond 10.11.2011. https://www.rbth.com/articles/2011/11/10/from_punk_rocker_to_holy_fool_13725.html

Troitski, Artemi 1988: Terveisiä Tšaikovskille. Rock Neuvostoliitossa. Suomentanut A. Nikkilä. Helsinki: Vastavoima.

Golubov, Ivan, Pilkington, Hilary & Steinholt Yngvar B. 2014: Punk in Russia: Cultural mutation from the “useless” to the “moronic”. Routledge.

Okko, Antti 2020: Punainen Aalto – venäläisrokkarit Yhdysvalloissa 1986–1991. Pro Gradu Jyväskylän yliopisto https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/69352?show=full&locale-attribute=fi

https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristuksen_t%C3%A4hden_houkka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s