Maailman paras sotaelokuva?

Sotiminen on inhimillisen kulttuurin synkin puoli, joka julmuudessaan, raakuudessaan ja piittaamattomuudessaan poikkeaa täysin arvoista, joita normaalioloissa pyrimme kunnioittamaan. Sodan perinpohjainen poikkeavuus arjesta tekee siitä ilmiönä äärimmäisen kiinnostavan. Tämä näkyy myös viihteessä, erityisesti elokuvissa – The Guardianin arvion mukaan pelkästään toisesta maailmansodasta kertovia elokuvia on tähän mennessä ilmestynyt huikeat 1300 kappaletta! Voimmekin vain arvailla kuinka paljon sotaa käsitteleviä elokuvia on kokonaisuudessaan maailmalla ilmestynyt. Ja lisää tulee jatkuvasti.

Suurin osa sotaelokuvista on rehellisesti sanottuna roskaa. Tyypillisesti sodan brutaalia luonnetta käsitellään hyvin pintapuolisesti, jos ollenkaan. Realiteettien sijaan huomio on yliampuvassa sankaruudessa ja dualistisessa hyvän ja pahan kamppailussa, jolloin sota näyttäytyy jopa ihannoidussa valossa. Todellisuudessa sodassa tuskin on sijaa sankaruudelle, eivätkä hyvä ja paha ole minkään osapuolen yksityisomaisuutta.

Elem Klimovin (1933–2003) ohjaama Tule ja katso (Иди и смотри) sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Neuvostoliittoon, tarkalleen ottaen saksalaisten miehittämälle Valko-Venäjälle. Vuosien 1941–1944 ajan kestäneen miehityksen aikana valkovenäläiset kokivat sanoin kuvaamattomia kärsimyksiä. Peräti 2,3 miljoonan ihmisen on arvioitu kuolleen miehityksen seurauksena, mikä vastasi neljännestä maan asukasluvusta. Saksalaisten raakuus sai monet alueen asukkaat liittymään miehittäjiä vastaan taistelleisiin partisaaneihin.

Elokuvan keskushenkilö on Aleksei Kravchenkon näyttelemä teini-ikäinen Florja, joka monien muiden tavoin ihailee partisaaneja ja haaveilee heidän joukkoonsa liittymisestä. Unelma toteutuu hänen löytäessään hiekkaan haudatun rynnäkkökiväärin. Partisaanien kroonisen asepulan vuoksi kaikki aseistautuneet miehet kelpuutetaan mukaan iästä riippumatta ja näin myös heiveröinen Florja hyväksytään joukkoon.

Elokuvan varsinainen juoni on yksinkertainen. Florja ja partisaanit kulkevat verkkaiseen tahtiin metsistä soille ja pelloilta kyliin, eikä kohtauksissa usein tapahdu paljoakaan. Toiminnan minimalistisuus luo elokuvaan unenomaisen odottavan tunnelman. Näennäinen rauhallisuus korostaa niitä hetkiä, jolloin seesteisyys väistyy väkivallan tieltä. Elokuva muistuttaa tässä mielessä seitsemän vuotta aiemmin ilmestynyttä Francis Coppolan ohjaamaa Ilmestyskirja. Nyt! -elokuvaa, eivätkä yhtäläisyydet lopu tähän. Päällisin puolin elokuva on hyvin realistinen. Erikoistehosteita ei käytetä ja univormut ja aseet ovat autenttisia. Kerrotaan myös, että elokuvassa jopa ammuttiin kovilla panoksilla. Kuitenkin Coppolan tavoin Klimov on sijoittanut elokuvaansa kohtauksia, jotka ovat luonteeltaan pikemminkin surrealistisia kuin realistisia. Tämä on mielestäni osuva tyylivalinta, sillä lukuisat muut pasifistiset elokuvat pyrkivät tuomaan sanomansa esiin mahdollisimman tarkalla realismilla. Tällöin on kuitenkin vaarana, että jotain jää uupumaan.

Pelkällä väkivallan ulkoiselle kuvaukselle voi olla vaikea hahmottaa, kuinka shokeeraava vaikutus sodalla on yksilön mielenterveydelle. Tule ja katso irtautuu ajoittain realismin vaatimuksista, jolloin surrealismi ja epärealistiset käänteet osoittavat sodan mielettömyyden vaikuttavalla tavalla. Voidaan vain arvailla missä määrin ohjaaja hyödyntää omia ja läheistensä muistoja ja kokemuksia, sillä Klimovin lapsuudessa hänen kotikaupungissaan Stalingradissa käytiin yksi maailmanhistorian verisimmistä taisteluista.

Tule ja katso ei tarjoa näyttäviä taistelukohtauksia rohkeiden sotilaiden välillä, vaan keskittyy sodan siviileille aiheuttamaan kärsimykseen. Valko-Venäjällä tuhottiin sodan aikana noin 600 kylää asukkaineen. Tällaiset lukemat saattavat tuntua abstrakteilta tiedonjyväsiltä, jotka hukkuvat toisen maailmansodan pökerryttävien uhrilukujen kitaan. Karmea kohtaus, jossa Florja palaa partisaanien luota kotikyläänsä vain löytääkseen sen tuhottuna ja asukkaat teloitettuna, muistuttaa koskettavalla tavalla, kuinka jokainen hirmutyö oli oma itsenäinen tekonsa traagisine seurauksineen.

Elokuvan keskeinen teema on pahuus. Klimov kuitenkin käsittelee aihetta kovin eri tavoin kuin usein on tapana. Sen sijaan, että saksalaiset esitettäisiin yksiselitteisesti hirviöinä ja partisaanit heidän puhdasta hyvää edustavana vastakohtanaan, sotkee Klimov tarkoituksella näitä odotuksia. Kun Florjaa tullaan hakemaan kotoaan partisaanien mukaan elokuvan alussa, on yksi hänen uusista tovereistaan pukeutunut saksalaiseen sotilasasuun. Hän myös puhuu saksaa ja käyttäytyy Florjan kotona miehittäjän karkeudella. Partisaanien tukikohdassa eräällä partisaanilla puolestaan on Hitler-viikset. Kaikki tämä alleviivaa sitä kuinka dualistiset roolit, sankari ja konna, hyvä ja paha sekoittuvat sodan kaltaisissa olosuhteissa.

Klimovin elokuvassa pahuus ei ole jotakin kaukaista kasvotonta pimeyttä, vaan pelottavan inhimillistä. Tätä alleviivaa myös elokuvan loppukohtaus, jossa Florja näkee vesilätäkköön paiskatun Adolf Hitlerin kuvan. Hän jää hetkeksi tuijottamaan kuvaa, kunnes alkaa ampumaan sitä. Samalla katsojan silmien eteen vyöryy kuvia Hitlerin valtakaudesta – katsojalle näytetään palavia ja sortuvia rakennuksia, keskitysleirien vankeja, saksalaissotilaita marssimassa vallatulla maalla…Jokaisen uuden laukauksen myötä filmi siirtyy kauemmaksi menneisyyteen. Toisen maailmansodan tapahtumien ohessa näemme Hitlerin elämän vilisevän silmien edessä. Näemme, kuinka hän piti uhmakkaita puheitaan, kuinka hän nousi valtaan ja kuinka hän oli tavallinen rivisotilas ensimmäisessä maailmansodassa. Näemme hänet koulupoikana muiden lasten ympäröimänä, ja lopulta viimeisessä kuvassa pikkulapsena äitinsä sylissä. Viimeisen kuvan myötä järkyttynyt Florja havahtuu, lopettaa ampumisen ja juoksee pois paikalta, kohti eteenpäin marssivaa partisaanijoukkoa.

Tule ja katso ei anna mitään sijaan sodan romantisoinnille. Ohjaajan visiossa sota on korutonta ja synkkää, eikä voittajia ole. Tule ja katso tekee pointtinsa harvinaisen selväksi, ja juuri siksi se on mielestäni maailman paras sotaelokuva.